| ARTIKKELIT ALKUUN |

Otteita Nykypostista 3/99

"ELÄMÄLLE EI VOI ASETTAA EHTOJA"

TUSKA HIOI AIRA SAMULINISTA TIMANTIN

Taiteilija Aira Samulin on saavuttanut elämässään paljon, mutta menettänyt vielä enemmän. 14-vuotiaana hän seisoi isänsä Viktor Suvion ruumiin äärellä tämän kaatuessa jatkosodan ensimmäisenä kesänä, aviomies Helge Samulin osoittautui jakomielitautia sairastavaksi ihmispedoksi ja skitsofreniaan sairastui myös Airan esikoistyttö Pirjo. Kaikesta huolimatta Aira jaksaa valaa uskoa ja tuoda iloa toisille. Eduskuntavaaliehdokkaana hän haluaa lopultakin aikaa myös itselleen. Hän asuu yksin Helsingin asunnossaan. Aviomies Ekku Peltomäki edelleen Espoossa.

Aira Samulin on tehnyt tiliä elämästään kehdessakin eri muistelmateoksessa, joista kummastakin painokset on myyty loppuun. Lukijalle on kirjan lehdiltä avautunut kaunis ja herttainen lapsuus, joka päättyi isä-Viktorin kaatumiseen heinäkuun 27. päivänä 1941.
Aira oli tuolloin 14-vuotias.
Tuosta hetkestä alkoi Airan itsenäistyminen. Isä oli aina merkinnyt tytölle paljon ja tavallaan hänen asemansa Airan elämässä otti setä, Sten Suvio, Suomen ensimmäinen nyrkkeilyn kultamitalisti.

MIELISAIRAUS ON KOKO PERHEEN SAIRAUS
Aira Samulin on syntynyt vuonna 1927. Samana vuonna on rakennettu hänen Helsingin kotinsa talo Töölössä, jossa hän asuu tällä hetkellä yksin. Toistaiseksi. Kaikesta kokemastaan huolimatta vuodet ovat kohdelleet Airaa lempeästi. Tai ehkä vaikeudet, usein suurikin tuska, on hionut hänestä timantin, joka kestää ikuisesti?
-Kun minusta tuli yksinhuoltaja, minulle tuli myös yksinhuoltajan vastuu. En kertakaikkiaan voinut jäädä suremaan kohtaloani, sillä silloin en olisi pystynyt hoitamaan velvollisuuksiani.
-Elin vahvasti aina juuri sitä päivää mikjä kulloinkin oli meneillään. En laskenut pääni sisäpuolelle minkäänlaistia uhkakuvia. Pääasia, että selviän vain tästä päivästä.
-Lapsuuskotini oli ollut uskonnollinen. Ei millään ahdasmielisellä tavalla, mutta jo sieltä jäi korviini soimaan tiettyjä Raamatun lauseita, jotka auttoivat eteenpäin kun tuska tuntui kasvavan liian suureksi.
Kun tytär Pirjo sairastui ja siirtyi henkisesti sen rajan yli, jonka takaa ei enää ollut paluuta, Aira tunsi joskus syyllisyyttä omasta onnestaan.
-Tätä tapahtui, kun olin tavannut Ekun. Saatoimme olola yhdessä ulkona ja pitää hauskaa. Kesken kaiken minuun iski hirvittävä syyllisyys. Mitä minä teen täällä juhlimassa, kun tyttäreni on mielisairaalassa?
Nyt asiat on otettava asioina. Pirjo elää omassa maailmassaan, eikä enää palaa. Mutta se ei trkoita, etteikö Aira huolehdi edelleen. Hän käy tytärtään katsomassa niin usein kuin mahdollista ja tuntee lohtua, kun näkee Pirjolla olevan myös hyviä päiviä, jolloin sairaus ei ole ottanut häntä kauttaaltaan valtaansa.
-Poikani Jari tulee Pirjon kanssa huomattavasti paremmin toimeen kuin minä. He ovat enemmän samalla aaltopituudella. Jari lohduttaa minua usein sanomalla: "Se on Pirjon elämää". Me emme voi tehdä sen eteen enempää, kuin mitä nyt teemme. Jari ymmärtää siskoaan ja tämän maailmaa huomattavasti minua paremmin.
-Olen aina ollut sellainen, että huolehdin liikaa. Jarin kolme lasta - minun iki-ihanat lapsenlapseni - ovat aina voineet tulla soittamaan isoäidin ovikelloa ja pyytää vaikka leffarahaa, jos vanhemmilla ei ole sattunut olemaan. Olen aina halunnut asua lähellä lapsenlapsiani.
-Minusta oli ihanaa, että lasten äiti oli kotona kymmenen vuotta ja hoiti itse lapset. Olisi erittäin tärkeää edelleen, että äidit voisivat huolehtia lapsista mahdollisimman pitkään. Se olisi jo heidän velvollisuutensa, eikä ainoastaan oman uran ajatteleminen. Yhteiskunnan vain pitäisi tulla tässä asiassa vahvasti kotiäitejä vastaan ja tukea tätä maailman arvokkainta työtä niin, että siitä maksettaisiin kunnon palkka, joka oikeuttaisi myös eläkkeeseen. Vain sillä tavalla lapsista kasvaa kunnon kansalaisia, eivätkä he tunne turvattomuutta kuten niin monet joutuvat kokemaan.
-Vaikka aina minä olen tullut erittäin hyvin juttuun nuorten kanssa. Joskus illalla, kun kävelen rautatieaseman lävitse, toisissa ihmisissä jopa pelkoa herättävät nuoret tulevat väkisin halaamaan ja juttelemaan. Se on minusta aivan ihanaa.

MINULLA ON TEHTÄVÄ
-Kun silloin heinäkuussa 1941 menimme äidin kanssa ihan etulinjaan, minäkin lottapukuun pukeutuneena, ja löysimme isän ruumiin ymmärsin, että lapsuus ja tavallaan myös nuoruus katosi sillä hetkellä elämästäni. Isä toimi joukkueenjohtajana ja hän meni trkk'ampujan luodista. Isä oli erittäin pidetty miestensä keskuudessa ja kun isä kaatui, monet karskit miehet itkivät avoimesti.
-Äidin kanssa huolehdimme isän ruumiin Lappeenrantaan, paikkaan josta käytettiin nimitystä: "Hiljaisten miesten hotelli". Aloimme suunnitella myös isän hautajaisia.
Koko aikuisikänsä Airan hennoille harteille on usein sälytetty enemmän mitä yksi ihminen jaksaa kantaa. Aira on jaksanut, koska on ollut pakko.
-Olen monta kertaa miettinyt miten onnellista minun elämäni olisikaan ollut, jos näitä koettelemuksia ei olisi tullut kohdalleni? En ole kuitenkaan katkera. Kun olen niistä selvinnyt, olen yrittänyt muistaa ne myös silloin, kun eteen on kasaantunut uusia vaikeuksia. Niitten muistaminen on auttanut minut monasti uusien esteitten ylitse.
-Olen myös joskus miettinyt, miksi minua on näin plajon keteltu? Koska olen niistä selvinnyt - on kertakaikkiaan ollut pakko selvitä, koska muuta vaihtoehtoa ei ole ollut - olen ymmärtänyt asian niin että minulla on tehtävä tässä elämässä.
Kun Aira aikoinaan alkoi ensin seurustella ja myöhemmin solmi avioliiton itseään 19 vuotta nuoremman Ekku Peltomäen kanssa, oli hän kävelevä esimerkki ikärasismia vastaan. Toki hän sai asian johdosta paljon moitteita, mutta huomattavasti enemmän kannatusta.
Mutta tänään Aira on erittäin kysytty esiintyjä loähes tilaisuuteen kuin tilaisuuteen. Aina hän ei suinkaan tule tanssittamaan, vaan puhumaan elämän tärkeistä totuuksista. Ja hänen puheensa on hyväksytty. Omien kokemuksiensa kautta hän on tuonut lohtua lähimmäisten elämään, joten ajatus tehtävästä maan päällä ei liene niinkään väärä.
-Minulla on aina ollut valtava elämänhalu. Olen pitänyt jalat tiukasti maassa ja olen selviytynyt, koska olen halunnut selviytyä. Olisin yhtä hyvin voinut kuollakin, mutta tykkään olla elossa.
Aivan pienet asia teivät Airaa saa marisemaan, jos kohta eivät isotkaan. Hänen juurensa ovat vahvasti Karjalan maaperässä ja kun hän näkee työnsä tuottavan onnea, myös hän itse on onnellinen.
-Ihminen itse ei voi asettaa elämälleen ehtoja. Se kulkee niitä latuja mitkä on määrätty.
-Kiitän kuitenkin jokaisesta saamastani päivästä.