 Aira
Samulin ei ole koskaan väittänyt, että hänen elämänsä
olisi ollut pelkkää tanssia, kepeätä kuin kissanpolkka. Silti hän tunnustautuu
onnelliseksi ihmiseksi. Hänellä on syvältä kokemisen lahja, kyky nähdä
valoa pikipimeän tunnelin päässä ja rohkeutta kohdata elämän myrskyt.
Aira Samulin on
hyvillään siitä, että suomalaiset ovat vaistonneet hänen onnensa.
Hän ei ole koskaan peitellyt elämänsä vaikeuksia eikä luonut kuvaa
suruttomasta ja huolettomasta naisesta. Hän on onnistunut vahvistamaan
käsitystä tasapainoisesta selviytyjästä, sisukkaasta optimistista
ja rohkeasta oman tiensä kulkijasta.
- Olen hyvilläni, jos ihmiset ovat saaneet kuvan, että olen valoisa
luonne. Sellainen minä olen.
Jotta ymmärtää
Airaa, täytyy mutkitella hänen mukanaan hänen elämänsä polkua ja käydä
läpi tärkeimmät kiperimmät kaarrokset ja jyrkimmät mäenkumpareet.
Airan mielestä hänen elämänsä viitoittaja on ollut onnellinen lapsuus.
Äiti ja isä tanssittivat esikoistaan rakkaudella sylissään ja takasivat
hänelle turvalliset lähtökohdat. Tyttönen tutustui kotonaan käytännön
töihin ja sai elämäänsä syvyyttä vanhempien kertomuksista ja läsnäolosta.
Hän oppi lapsuudessaan senkin, että elämää ei pääse pakoon.
- Äiti oli kotona meidän lasten kanssa aina siihen saakka, kun isä
kaatui sodassa. Minua säälittää, että nykyajan vauvoja kiikutetaan
ulkopuolisille hoitoon ihan pienestä saakka. Yhteiskunnan täytyisi
osoittaa arvostuksensa äideille ja taata pienten lapsille toimeentulo
ja eläke-edut, jotta kotiinjääminen olisi mahdollista. Aira oli 14-vuotias
kun isä kuoli.
- Asuimme rajan pinnassa ja isän sotatanner oli lähellä kotia. Äiti
vaistosi, että jotakin oli tapahtunut, kun isä ei tapansa mukaan poikennutkaan
kotona. Seuraavana aamuna lähdin äidin kanssa etsimään isää. Löysimme
hnet kaatuneena. Tavallaan minun lapsuuteni loppui siihen.
Airan mielestä
on ihmeellistä, että hän pystyi nuorena neitona ottamaan niin tyynesti
isänsä poismenon. Hän otti vahvan rookin, kun tajusi, miten kovasti
äitiin koski.
- Tajusin jo silloin, että elämässä on yritettävä aina eteenpäin,
Aira sanoo. Hänen silmistään ryöpsähtää kyynelvirta, kun hän muistelee
rakasta isäänsä.
- Aina kun puhun isästä, muutun jälleen lapseksi. Ehkäpä surutyö jäi
aikanaan tekemättä.
Penkkaripäivänä
tulee itku
Vaikka Aira onkin
pystynyt päivittämään elämänsä niin, ettei haikaile vanhoja asioita,
on hänelläkin joskus ikävä mennyttä elämää.
- Eniten kaipaan niitä hetkiä, kun omat lapset olivat pieniä ja sain
tanssittaa heitä sylissäni ja pitää lähelläni. Olin pahoillani, että
minulla ei ollut mahdollisuutta antautua täysillä äitiyteen. Minulla
oli vastuu pikkusiskostani ja omasta, pienellä leskeneläkkeellä elävästä
äidistäni. Hän hoiti tytärtäni, kun minä olin töissä.
Kun Jari synti
kahdeksan vuotta siskonsa jälkeen, Airan harteilla oli perheen toimeentulo.
Hänen oli pakko jatkaa työssään, joten ei pystynyt irrottautumaan
siitä, vaan palkkasi kotiin lastenhoitajan.
- Jari on sanonut myöhemmin, että olin hänen varhaisvuosinaan liian
vähän kotona. Se kyllä aiheutti pistoksia. Varsinaiseen syyllisyyksien
pyörteeseen hän joutui, kun Pirjo sairastui skitsofreniaan nuorena
tyttönä.
- Elämä oli juuri asettunut uomiinsa. Olin eronnut väkivaltaisesta,
sairaasta miehestäni ja nautin kodin rauhasta ja lapsista. Kauniin
ja lahjakkaan tyttären ielisairaus oli yllätys ja hirveä isku.
- Mietin olinko vaatinut lapselta liikaa. Olinko pitkittänyt avioeroa
liian pitkään? Toisaalta taas pysyttelin liitossa niinkin monta vuotta
juuri lasten takia. Olin itse vahva ja kestin miehen terrorisoinnin.
Lapset eivät ilmeisesti sitten olleetkaan ehkä yhtä vahvoja.
- Ilman Jaria olisin kai itsekin lähtenyt mukaan Pirjon sairaaseen
maailmaan. Oli vaikeaa nähdä oman lapsen tuskatilat, joille minä en
voinut mitään. En pystynyt auttamaan omaa tytärtä.
 Jollakin
tasolla Aira tiesi vaikeimpinakin aikoina, että hänen täytyi itse
vahvistua. Hän jatkoi arkeaan, kuten parhoiten kykeni. Ja onneksi
hän tanssi työkseen. Musiikin tahdissa liikuttaessa murhe irrotti
hetkeksi otteensa, ja jossakin kaukana kajasti hetkellinen ilon pilkahdus.
Muuten elämä oli Pirjon sairastumisen jälkeen pitkään niin raskasta,
että vahingossa sydämestä karannut nauru katkesi alkuunsa.
- Tunsin, että minulla ei ikään kuin ollut edes oikeutta olla iloinen.
Tanssi ja luovuus ovat puskeneet eteenpäin ja tuoneet lohtua.
Aira on itkenyt tyttärensä kipeää kohtaloa ja monien haaveiden haihtumista.
Lahjakkaalla tyttärellä olisi ollut mahdollisuudet itsensä kouluttamiseen,
ties miten antoisaan elämään. Aira joutui itse hautaamaan haaveesa
opiskelusta. Isän kuolema käänsi hänen elämänsä suuntaa.
- Vieläkin penkkaripäivinä
tulee itku. Pirjon koko aikuisuus on ollut kauhua. Hän eli mielisairaalan
suljetulla osastolla kolmisenkymmentä vuotta. Nyt yli viisikymppisen
tyttären asiat ovat paremmin kuin koskaan aikuiselämässään. Hän asuu
Nikkilän sairaalan alaisessa perhehoitokodissa, ja hänen maailmansa
on rauhoittunut.
- Nykyään jo nauramme yhdessä. Ehkä minä olen viimein jollakin tasolla
hyväksynyt tilanteen. Ainakin minä olen tullut nöyräksi ja kiitolliseksi
pienistäkin ilonaiheista.
Ikä panee
valjaisiin
Avioliitto tuo
yleensä onnea ihmiselämään. Siitä Airakin haaveili nuorena tyttönä
ja myös siitä, että saisi kymmenen lasta. Vasta Ekku Peltomäen kanssa,
toisessa avioliitossaan, Aira on pystynyt kokemaan parisuhteeseen
kuuluvaa iloa ja tasapainoa. Kolme lastenlasta ovat tyydyttäneet kovasti
isoäidin hoivaustarvetta.
- Olemme olleet Ekun kjanssa jo 25 vuotta naimisissa. Jarin lapsetkin
ovat jo isoja. Ajattelen, että olen oppinut elämässäni paljon asioita
monien kovien kokemusten kautta ja osannut nauttia onnen hetkistä.
Aira on pystynyt täyttämään elämässään monta suurta haavetta. Yksi
merkittävimmistä on tietysti Hyrsylän mutka, menneisyyden muistomerkki.
- Minulla on periaate, että en siirrä mitään asioita ensi vuoteen
tai viikkoon, jos voin tehdä ne nyt. Ikä panee ihmisen valjaisiin.
Hän tuntee itsensä energiseksi ja reippaaksi.
- Minulta meni nuorena niin monta vuotta hukkaan, että nyt otan niitä
takaisin. Kun pääsin entisen mieheni kuoleman jälkeen ikuisesta pelosta,
joka varjosti elämääni vuosikymmeniä, vapautui minussa valtavasti
energiaa.
Airalla on oma
positiivinen elämänasenteensa. Lisäksi hänellä on tukku periaatteita,
joista pitää kiinni. Hän elää terveellisesti, on mukana monessa hyväntekeväisyysjärjestössä
ja huolehtii lähimmäisistään. Toisten auttamisesta hän saa itsekin
voimaa samoin kuin työstään nuorten parissa.
- En minä ole katkera menneistä vaikeuksista. Olen ottanut elämän
sellaisena kuin se on tullut. Ei kenelläkään voi olla valmista käsikirjoitusta,
kuinka päivien pitäisi kulua. Elämän kanssa ei voi tehdä sopimusta,
vaan on hyväksyttävä, että siihen kuuluu kaikenlaista. Kuinka siis
voisin olla edes pettynyt?
Nyt seitsemänkymppinen sunnuntailapsi jo uskoo, että hän on kasvanut
aikamoisen kestäväksi. Kun elämässä on järjestys ja rytmi, se sujuu
jo kuin tanssi.
[ sivun alkuun ]
|