| ARTIKKELIT ALKUUN |

Helsingin Sanomat - kuukausiliite - elokuu 5.8.2000

Aira Samulin

Puoli vuosisataa julkisuudessa, mutta silti tanssinopettaja, perheväkivallan uhri, kaupunginvaltuutettu Aira Samulinista on jäänyt jotain kertomatta.

Seuraavaksi tapaamme Aira Samulinin keskipäivällä Hyrsylänmutkassa, hänen ja valotaiteilija Ekku Peltomäen yhteisessä kodissa. Tunnin ajomatkan päässä Helsingistä Turkuun päin on komea karjalaismallinen hirsitalo piharakennuksineen, hanhineen, kanoineen ja pässeineen.
Perinteisessä karjalaistuvassa emännän kuulijakuntanan ovat tällä kerralla Porvoon karjalaiset martat. He ovat syöneet pullat ja tyhjentäneet kukalliset posliinikahvikupit pitkien puupöytien ääressä. Talon emäntä Aira Samulin lopettelee puhettaan.
"...mieheni oli väkivaltainen. Hänen vanhempansa hakkasivat häntä. Minunkin äitini löi minua, mutta minä en koskaan alkanut lyödä. Mieheni oli kokopäiväjuoppo. Peitti mielisairauttaan juomisella. Kun erosimme, tyttäremme joutui mielisairaalaan..."
"...kuusitoista vuotta olimme naimisissa. Kirjoitin tästä kirjan, ja sain siitä mielenterveyspalkinnon. Nythän sen sai Tellervo Koivisto. Hänen kirjansa tuotto menee mielenterveystyöhän. Minä laitan kirjatulot isän patsaaseen. Isän syntymästä on kulunut sata vuotta..."Esityksen jälkeen martat selailevat kirjoja ja postikortteja, joissa on Aira Samulinin kuva ja nimikirjoitus.

Luultavasti monet karjalaisista martoista muistavat Aira Samulinin taustan, lapsuuden Hyrsylänmutkan rajakylissä Karjalassa, isän kaatumisen sodassa, evakkoon lähdön. He ehkä muistavat myös Helge Samulinin tarinan lopun. Helge Samulin kuoli jo ennen kirjan julkaisemista, kuusitoista vuotta sitten. Kuollessan hän asui Pelastusarmeijan asuntolassa. Aira Samulin on saanut runsaasti tunnustusta.Vuonna 1999 Aira Samulin valittiin Vuoden onnellisimmaksi ihmiseksi. Vuonna 1998 Aira Samulin valittiin Vuoden innostajaksi ja Vuoden yrittäjäksi. Vuonna 1997 Aira Samulin valittiinb Vuoden liikuttajaksi. Vuonna 1997 Aira Samulin sai Suomen mielenterveysseuran mielenterveyspalkinnon... Vuonna 1953 Aira Samulin valittiin Suomen mannnekiinikuningattareksi..
Haastateltavana Aira Samulin on vuolas, mutta valitsee itse, mitä puhuu ja milloin. Välillä hän eläytyy kertomaansa niin, että päästää itkunkin, välillä muuttuu varovaiseksi. "Älä kirjoita niin, että vaikutan itserakkaalta." Välillä hän pelästyy koko lehtijuttua. "Yksikin väärä sana voi olla vahingollinen. Olen hyvin tarkka."

Pääasiassa hän on hyvin yhteistyöhaluinen. Hän kertoo, että on yksityisyrittäjänä alusta asti hyötymyt julkisuudesta. Se edisti liiketoimintaa. Jo 60-luvulla Samulinin tanssivien mannekiinien Rytmikkäiden muotinäytöksiä järjestettiin yhteistyössä naistenlehtien kanssa.
Pian julkisuus ja yksityisyys alkoivat sekoittua Aira Samulinin elämässä. Sen hän kertoo itse. "60-luvulla toimittajat ehdottivat, että esiintyisin jonkun miehen rinnalla. Joskus tuli tehtyä niin. Ei ihan tuntemattoman kanssa, mutta jos jonkun kanssa tanssittiin diskossa, saatettiin antaa juttu."Sisarensa luona Yhdysvalloissa hän näki, kuinka filmitähtien häitä ja eroja järjestettiin vain, jotta elokuva myisi. "Se oli ajan ilmiö. 1960-luvulla Elizabeth Taylor oli seitsemän kertaa naimisissa."
Aira Samulinin vuoro tuli 70-luvulla. Jaana-lehdellä oli tapana kustantaa julkkisten häitä ja julkaista niistä sitten juttu. Jaanan toimittaja ja valokuvaaja olivat Aira Samulinin sekä hänen miesystävänsä Ekku Peltomäen ystäviä.
"Toimittaja kysyi, että milloin menette Ekun kanssa naimisiin. Sanoin, että milloin vain. Hän otti sen tosissaan. Toimittaja kysyi, missä haluaisimme häät."

He halusivat mennä Niagaran putouksille, joka on yksi maailman suosituimmista häämatkakohteista. "Me lensimme Frankfurtista Jumbojetin ensimmäisessä luokassa. Jaanalla oli yksinoikeus."
Vuosien mittaan Aira Samulin on kertonut yhä enemmän itsestään, rintojen- ja kasvojenkohotusleikkauksia myöten. Ja nyt hän haluaa taas kertoa lisää omasta elämästään, ja siihen hänellä on hyvä syy:
Helsingin kaupunginvaltuutettuna hän puolustaa mielenterveyspalveluja ja Lapinlahden sairaalaa. Siellä on hoidettu hänen äitiään, entistä aviomiestään, tytärtään Pirjoa. Nyt hän haluaa esitellä perhehoitokodin vaihtoehtona laitokselle ja avohoidolle. "Tätä hoitomuotoa ei juuri tunneta. Pirjo on ollut perhehoitokodissa kahdeksan vuotta."

Matka Pirjo Samulinin luokse Askolaan kestää tunnin. Matkalla Aira Samulin valmistelee toimittajaa henkisesti vierailua varten. Iltapäivä on pitkällä.
"Pirjo ei ole tähän aikaan hyvässä kunnossa. Soitan varmistussoiton."
Pirjosta on pätkä myös Tangokabareessa. Kun filmiryhmä tuli kuvaamaan Pirjoa, kamerat oli asetettu valmiiksi. Hoitaja oli kertonut hänelle, että nyt on juhlat. Äiti ennakoi tämänkertaista tapaamista.
"Ensin hän ilahtuu minun tapaamisestani. Sitten harhat ottavat vallan. Hän saattaa kiivastua ja hermostua, pistää hanttiin ja alkaa kiroilla. Jotkut sanovat, että se on Nikkilän kieltä."
Pirjon sairaus puhkesi, kun hän oli kuusitoistakesäinen. "Pirjo oli nuori ja kaunis ja lahjakas, luokkansa priimus, lauloi, tanssi. Hän oli iloinen ja tasapainoinen."
Romahdus tapahtui, kun lapset lomailivat sukulaisten luona maalla. Sukulaisemäntä ihmetteli, kun Pirjo makaa vain. Äiti luuli, että murrosikä voi olla sellainenkin. "Oma murrosikäni jäi sodankauhujen alle."

Tie pienenee ja kiemurtelee peltojen ja puutalojen väliin. Ympärillä on kaunis maalaismaisema, keskikesän vihreät pellot, puutalo. Ollaan Helsingin kaupungin terveysviraston kaakkoisen terveyskeskuksen mielenterveysyksikön piirissä.
Pihalla vastaan kävelee harmaatukkainen nainen, hymyilee ja puhuu: "Toi on se joku perkele, että milloin tulet ja nyt sä tulet. Viime kerrasta on jo kaks viikkoa." Hän on Pirjo-tytär.

Äiti ja tytär nauravat ja syleilevät toisiaan. Jatkuva puhe täyttää pihan. Nurmikolla narussa on pieni koiranpentu, jota he hetken ihastelevat yhdessä. "Kaikki on niin helvetin hienosti", tytär kehuu.
Äiti kysyy, mitä tytär piti elokuvan filmauksesta. "Mä olin kuin kotonani. Olen lavalla oma itseni, en niinkään katsomossa."
Perhehoitokodin omistaja Terttu Saarinen on kattanut pöydän puutarhaan. Ympärillä on kukkaistutuksia, pöydän keskellä ihana mansikkatäytekakku.

Äiti kysyy tyttärensä vointia. "Mun pitää kahdesti viikossa tiskata, pedin petaan joka aamu, siivoan huoneeni, käyn kävelemässä. Jos en käytä näitä hyväkseni, potkii mut pois täältä."
Täällä luonnon keskellä Pirjon sairaus on hiukan hellittänyt. Hän saattaa nauraa, laulaa ja vitsailla. Oranssissa hellepaidassaan ja päivettyneenä hän ei näytä ollenkaan potilaalta. "Ei kun mä olen laittanut make uppia, puuderia."
Tytär lusikoi kakkua hyvällä ruokahalulla. Äiti kertoo, että makeannälkä on sukuvika. Aira Samulinilla on kuitenkin kova itsekuri, eikä hän ota lisää kakkua, vaikka mieli tekisi. Välillä tytär poistuu kahvipöydästä kauemmaksi tupakalle.

Sitten äidin puhelin soi. Puhelun ajaksi ei tarvitse poistua seurueesta. Puhelun jälkeen kakkupöydässä istuu kaupunginvaltuutettu Aira Samulin. "Soitti äiti, jonka tytär sairastaa skitsofreniaa. Hän puhui, että pelkää silmäoireita. Muistan hyvin. Silmät alkavat muljahdella päässä. Ymmärrän hyvin. Kyllä perhe on hoidon tarpeessa. Sielullisesti sairaan henkilön läheisten hoitoon pitäisi kiinnittää enemmän huomiota."

Kaupunginvaltuutetun puhe jatkuu. "Mitä voisin tehdä kaupunginvaltuutettuna tämän eteen? Laitoksia suljetaan, avohoito ei toimi. Hesperiassa tunnen ahdistusta. Mä taistelen Lapinlahden puolesta. Me menetetään se, mutta taistelen", hän sanoo ja rajaa huuliaan. Hän kehoittaa myös muuta pöytäseuruetta puhumaan: "Kehukaa vain perhehoitokotia, että saa julkisuutta."
Perhehoitokodin johtaja Terttu Saarinen kertoo, kuinka perusti oman yrityksensä 1970-luvulla velkarahalla, kun halusi jäädä kotiin pienten lasten kanssa. Hän on hyvin tyytyväinen. Perhehoitokotijärjestelmä täyttää ensi vuonna sata vuotta, se oli olemassa ennen Nikkilän mielisairaalaa.
Myös Pirjo osallistuu koko ajan pöytäkeskusteluun: "Kaikille on omat paikkansa", Pirjo toteaa ja jatkaa: "Kunnioitan sitä, ettet ole enempää vetänyt mua julkisuuteen. Mähän voisin tehdä mitä vain, vetää housut pois. Kaupungilla sanon, että olen Aira Samulinin taiteilijatytär."

Aira Samulin kertoo, että tämä on ensimmäinen kerta, jolloin hän tuo lehdistöä tyttärensä luokse. "On ollut Perhehoito-lehti, kojaa Terttu Saarinen. "Tämä on ihan uutta. Kynnys on ylitetty, kun filmattiin elokuvaa", Aira Samulin jatkaa, muttahoitaja muistaa vielä vähän toisin. "Avussa on kerran ollut." Asiasta ei väitellä. Yhdestä he ovat yksimielisiä: On hyvä, että tästä puhutaan. Näiden asioiden puhujia tarvitaan. Aira Samulin on ottanut sen tehtäväkseen: "Monet eivät kestä. Minä olen sen kynnyksen ylittänyt. Minuun suhtaudutaan positiivisesti."
Vierailun lopuksi otetaan vielä valokuvia. Pirjo puhuu kuvaajalle. "Olet kuin turkkilainen, joka hengittää henkien kanssa samaa aikaa, tässä tapauksessa mun."

Hän selvästi innostuu kuvaustilanteista. Puhe pulppuilee kirsikkapuun alla. Kuvauksen jälkeen Pirjo kiittelee. "Nämä on niitä pieniä ilonhetkiä mun elämässä." Pihapiirissä on kukkapenkkejä, kasvimaa ja ympärillä viljapeltoja, joita Pirjo puhkeaa ylistämään: "Mä rakastan ohrapeltoja, luontoa, pientä kylää, perhehoitoa. Se riittää mulle säestykseksi elämässä."
Lähdettäessä äiti ja tytär taas syleilevät toisiaan. Tunnelma on iloinen.

Tyttären hyväntuulisuus on ilahduttanut äitiä. Paluumatkalla autossa Aira Samulin hokee ääneen itselleen, ettei tällaisten tapaamisten jälkeen saa alkaa toivoa liikaa. Muuten romahtaa seuraavalla kerralla.
Perhehoitokodissa Pirjo on muuttunut parempaan päin. Hän on puhunut valoisasti, että voi päästä samaan vanhainkotiin äitinsä kanssa. Kun Pirjo on kymmenen vuoden kuluttua 63, äiti on 83 vuotta.

Vuosien varrella Aira Samulin on miettinyt erilaisia hoitokeinoja. "Joitakin auttaa uskoon tuleminen, mutta Pirjolla menivät pirut ja jumalat heti sekaisin."
"Pirjolle saattaisi sopia hoitolaitos, jossa teatterin keinoin elettäisiin sitä todellisuutta, mikä on. Jos joku luulee itseään Hitleriksi, saa olla Hitler. Jos joku on Jeesus, saa olla. Ei yritettäisi kitkeä pois lääkkeillä. Jossakin maailmassa tätä on kokeiltu kehitysvammaisille hyvin tuloksin."
Sitten hän muistuttaa hiljaa. "Silloin on vaarallista, kun toivo herää."
Kuitenkin päällimmäiseksi jää ajatus: "Herranen aika mihin hänen kanssaan joudunkaan, kun huomaan, että tällainen julkinen show tekee hänelle hyvää."

Hyrsylän Mutkassa Aira Samulin esittelee kissansa Hyrsyn.

Suvi kertoo laittavansa rastakampauksen. Niko kertoo palanneensa alkuvuodesta töistä Lapista ja on etsinyt asuntoa Helsingistä. "Mä olen niin ylpeä näistä. Nämä pärjäävät", isoäiti kehuu. Lapsenlapset ovat hyvin realistisia. Niko kertoo työskentelevänsä ravintola-alalla. "Saat sanoa, missä ravintolassa", isoäiti kannustaa: "Se on paras paikka Helsingissä." Niko jatkaa, että haluaisi vaihtaa alaa, mutta ei tiedä, mihin vaihtaisi. "Sä olet vapaa mies. Sulla on kaikki mahdollisuudet", isoäiti kannustaa ja kääntää keskustelun Suviin. "Sä olet saanut ylennyksen."