Apu 2002
75-vuotispäiviään viettävä Aira Samulin on elävä esimerkki siitä, miten ihminen kovista koettelemuksista voi selvitä hengissä ja mieleltään terveenä.
Elämäni tragedia on ollut se, ettei minulla ollut mahdollisuutta olla tarpeeksi paljon lasteni kanssa silloin, kun he olivat pieniä. Jos se olisi ollut oma valintani, en antaisi sitä koskaan itselleni anteeksi, Aira Samulin sanoo.
Hän täytti 75-vuotta 28. helmikuuta. Kukkien ja lahjojen sijasta hän pyysi ohjaamaan rahat Suomen Mielenterveysseuralle. hän sanoo, että jos eläimiä kohdeltaisiin samalla tavalla kuin mielisairaita on kohdeltu, aktivistit nousisivat taisteluun. Vielä enemmän häntä huolestuttavat pienet lapset.
- Kun lapsia koskevista asioista tehdään lakeja ja asetuksia, valitettavasti taustalla on yleensä aikuisten oma etu. Ei uskota sitä, miten tärkeitä oma isä ja äiti ovat pienelle lapselle.
Aira on kokenut elämässään lukemattoimia niin dramaattisia ja traagisia asioita, että yksikin niistä olisi riittänyt murentamaan monen muun. Hänen kykyään selviytyä on pidetty lähes ihmeenä.
- Se johtuu elämänasenteestani, mutta myös lapsuuden kodistani. Kun sota alkoi, olin 12-vuotias, mutta minulla oli jo silloin voimia, jotka ovat kantaneet läpi elämän.
Koti oli Hyrsylässä, köyhällä rajasudulla. Iloisessa ja kansainvälisessä Viipurissa oli suku, johon kuului urheilijoita, taiteilijoita ja liikemiehiä. Alle kouluikäisenä Aira ymmärsi, ettei hänen äitinsä ollut terve. Äidin mielisairauden kanssa eläminen oli kova koulu. Siitä alkoi Airan elämässä myös salailun ketju, johon liittyivät myöhemmin itsesyytökset. Se päättyi vasta vuosikymmeniä myöhemmin ja söi häneltä suunnattomasti energiaa.
- Vaikka äiti joskus hermostuksissaan löi paistinpannulla päähän, hänessä oli valtavasti hyvää, kaunista ja ihailtavaa. Äiti loi kodin ja isä toi siihen turvan. he rakastivat toisiaan niin, että minäkin aistin sen.
- Kun olen myöhemmin käynyt yhä uudestaan elämääni läpi, päädyin aina siihen, miten tärkeää minulle on ollut kodin rakastava ilmapiiri sekä se, että äiti oli kotona.
"Näin miten isän henki lähti ylös"
Jatkosodan alussa Aira asui äitinsä kanssa sotatoimialueella Nuijamaalla, koska äiti oli rauhallisempi, kun isä oli lähellä. Isä pystyi piipahtamaan usein kotona ja taistelun jälkeen hän aina soitti. Eräänä päivänä isä ei soittanut.
Veteraanit muistelevat vieläkin, miten rintamilla kerrottiin äidistä ja tyttärestä, jotka löysivät Viktor Suvion ruumiin rintamalta ja veivät mukanaan.
- Isäni oli kuolleenakin kaunis. Olin jo Hyrsylässä tottunut vainajien näkemiseen. Istuin 10-vuotiaana pikku sisarenikin vieressä, kun hän kuoli. Näin, miten ruumis jäi ja henki lähti ylös.
Aira muutti äitinsä kanssa Helsinkiin, jossa piti yrittää salata se, että oli sotaorpo ja evakko. Hän sanoo, että useimpien sotaorpojen itkut ovat vieläkin itkemättä. Lasten piti silloin tukea leskiäitejään.
Kilpatanssin parista Aira löysi aviopuolisonsa. Omakin sydän sanoi että ei, mutta äitinsä kielloista huolimatta Aira meni naimisiin. Kun avioliitto muuttui helvetiksi, hän ajatteli, että se oli rangaistus äidin vastustamisesta. Myöhemmin Aira vei kaikki kilpatanssipalkintonsa kaatopaikalle, koska ne edustivat hänelle pahan tuloa elämään.
- En tunne ketään, joka vihaisi toista ihmistä niin paljon kuin äitini ja mieheni vihasivat toisiaan loppuun asti. Koska en missään tapauksessa halunnut äitini saavan tietää, miten väkivaltaisessa avioliitossa elin, minun piti salata se kaikilta muiltakin.
Airan äiti kuoli 55-vuotiaana, ja Airalle jäi paha mieli siitä, ettei hän voinut koskaan huolehtia äidistään niin kuin oli luvannut isän kuoleman jälkeen. Äidin kuoltua Aira haki asumuseroa. Hän uskalsi tehdä sen, koska mies oli rattijuopumuksen takia vankilassa. Pian eron jälkeen mies romahti ja joutui mielisairaalaan hoidettavaksi.
- Vaikka olin nähnyt äitini sairauden, en koko 16 vuoden avioliittomme aikana ymmärtänyt, että miehenikin oli mielisairas. Hän oli niin erilainen kuin äitini, ja ajattelin vain, että hän on paha. Hänhän oli toisaalta aivan upea ihminen, hurmaava, älykäs ja työssään menestyvä. En muistele häntä katkerana. olen vain pahoillani. Jos minä kärsin, niin kyllä hänkin kärsi.
- Uskoin, että vuosien mittaan mieheni muuttu, kunhan jaksan olla hyvä. Mutta toisin kävi. Kun aloin itsekin murentua, ajattelin, että on enää yksi vaihtoehto: jonain päivänä hän lopettaa meidät kaikki ja olemme yhden päivän otsikko lehdissä. Jotkut ovat tulleet myöhemmin kertomaan, miten ovat katuneet sitä, kun eivät puuttuneet aikoinaan elämäämme. Useimmille eromme tuli täydellisenä yllätyksenä.
- Ulkopuolisen on helppo neuvoa, mutta hän ei voi ymmärtää, mitä on elää väkivallan ja jatuvasti kasvavan pelon pihdeissä. Sitä paitsi naisen elämä oli 40- ja 50-luvuilla hyvin erilaista kuin nyt.
"Mittani pelkoa on täynnä"
Kun Airan esikoistytär Pirjo oli kolme kuukautta, hän joutui lähtemään töihin ja jättämään lapsen äidilleen. Ruokatunnilla hän kävi imettämässä vauvan. Jari synti yhdeksän vuotta myöhemmin. Koko ajan Aira oli miehensä vaatimuksesta työelämässä mukana, vaikka olisi halunnut hoitaa itse lapsensa.
- Kotonakaan en saanut omistautua lapsilleni niin paljon kuin olisin halunnut. Minun piti jatkuvasti ajatella ja varoa miestäni. Kun aloin Pirjon puheista aavistella, miten hänkin pelkäsi, minusta tuli emo. Ykskaks vain lakkasin pelkäämästä ja ajattelin pelkästään lapsiani.
- Mieleeni tuli lapsuudesta kuva, jossa lammas ajoi koiraa takaa. Kun koira käänty, lammas lähti pakenemaan. Mieheni pelästyi, kun lakkasin pelkäämästä.
Aira sanoo, että hänen mittansa pelkoa on täynnä. Hän ei suostu katsomaan väkivaltaa eikä jännitystä eikä menemään tilanteisiin, joissa pitää pelätä.
- Ekun (Peltomäki) rinnalla elämäni on ollut 29 vuotta hyvää. Niin syvällä vanhat iskut kuitenkin ovat, että hänestäkin ajattelen aina ensimmäiseksi, että ihanaa, hän ei lyö.
- Mutta kun ajattelen tytärtäni, se on yhä kuin isku vasten kasvoja.
Pirjo, kaunis ja lahjakas lapsi, sairastui teini-ikäisenä skitsofreniaan. Hän on nyt 55-vuotias ja viettänyt elämänsä mielisairaalassa ja viimeiset kymmenen vuotta hoitokodissa. Kaksikymmentä vuotta Aira salasi ulkopuolisilta tyttärensä sairauden, joka on ollut hänelle kaikkein tuskallisin kokemus.
- pirjon sairaus vaati niin paljon työtä ja huomiota, että pikkuinen Jari otti selviytyjän roolin. Kun olemme aikuisina keskustelleet siitä, hän on tunnustanut, miten paljon hänkin olisi tarvinnut äitiään.
Kun jarin omat lapset olivat pieniä, Aira ilmoitti tämän perheelle, että hän on valmis tekemään töitä niin, että Jarin vaimo voi olla kotona lasten kanssa. Näin myös tapahtui, ja Airan miniä olikin sitten kotona kymmenen vuotta.
